Matkakertomus

Tutkimusmatkalla kuvassa

Kun näin avainkuvan ensimmäisen kerran, ajattelin, että se näyttää synkältä, mutta samalla kiinnostavalta ja hauskalta. Minua on lapsuudesta saakka kiehtoneet kaikenlaiset mysteerit ja kauhutarinat, joten koen uhkaavat, oudot ja pelottavat kuvat usein enemmän kiinnostavina kuin ahdistavina. Rakastan kauhuelokuvia ja -kirjallisuutta sekä kuuntelen paljon musiikkia, jossa esimerkiksi lyriikoiden teemoina on usein ihmismielen ja elämän pimeät puolet. Avainkuvan keskellä oleva hahmo, jota ajattelen jollain tavalla teoksen päähahmona, toi välittömästi mieleeni zombien, elävän kuolleen, tai jostain kammottavasta, ulkonäköä runtelevasta sairaudesta kärsivän ihmisen. Hahmon ympärillä luikertelevat eriskummalliset hahmot lisäsivät kokemaani kauhuelokuvamaista tunnelmaa.

Kiinnostuin politiikasta ja maailman tapahtumista jo melko nuorena, ja olen myös itse osallistunut poliittiseen toimintaan. Nämä seikat epäilemättä vaikuttivat siihen, miten avainkuvan tulkintani eteni. Hyvin nopeasti näin päähahmon päähineen sotilaan kypäränä, ja sota tuli mieleeni myös teoksessa olevista sanoista ja lauseista. Kuva näyttäytyi minulle kuvauksena maailman kaaoksesta, sodista ja korruptiosta.

Tutustuttuamme taiteilijan biografiaan sain varmistuksen arvelulleni siitä, että teoksessa piilee mukana huumoria. Taidemuseolla vierailu ja teoksen näkeminen luonnossa puolestaan hämmensi aiempia teoksesta tekemiäni tulkintoja. Nähdessäni teoksen luonnollisessa koossaan huomasin siinä yksityiskohtia, joita ei erottanut paperilla olevasta pienestä kuvasta, ja näiden uusien detaljien joukossa oli yllätyksekseni selviä viittauksia lapsuuteen.

Olen edelleen varsin epätietoinen sen suhteen, mitä merkityksiä taiteilija käsittelee teoksessaan. Teos on minulle niin vaikeaselkoinen, että se ei yksinkertaisesti oikein avaudu. Parhaat veikkaukseni ovat, että teos käsittelee joko ihmiskunnan pimeitä puolia, kuten sotaa ja väkivaltaa, tai pienen tai nuoren pojan kehitystä ja mielenmaisemaa. Tai mahdollisesti niiden suhdetta. Joka tapauksessa minulla on tunne, että taiteilija on purkanut teoksensa kautta omia pohdintojaan tai tuntemuksiaan liittyen jonkinlaisiin raskaisiin tai vaikeisiin aiheisiin, koska verrattuna taiteilijan teoksiin yleensä, avainkuvan maalaus on nähdäkseni poikkeuksellisen synkkä.

En kuitenkaan näe sitä ongelmana, että en oikein ymmärrä mitä taiteilija teoksellaan tarkoittaa. Arvelen, että sen ei ole tarkoituskaan tarjota mitään selkeitä vastauksia mihinkään, vaan että taitelija on nimenomaan jättänyt tehtävän teoksen tulkinnasta katsojalle ja antanut tälle vapaat kädet tulkinnan suhteen. Sen sijaan teoksen merkitysten analysoinnin olen kokenut välillä hieman ongelmallisena, koska siinä ei ole mitään selvästi todettavia merkityksiä, vaan kaikki on katsojan tulkinnan varassa. Jos minulla olisi edes jonkinlaisia vihjeitä teoksen taustasta, olisi analysointi varmasti sujuvampaa.

Oma kuvallinen vastaukseni avainteokseen ilmentää kokemustani siitä ja sen tulkinnasta. Kaikista teoksen herättämistä mielikuvista päällimmäiseksi on jäänyt lopulta kysyvä hämmentyneisyys, jota kuvasin maalaamalla hämmästyneen ja ihmettelevän näköisen lapsen.

Kokemuksellinen taideoppiminen

Kuvamatka-kurssilla olemme soveltaneet kokemuksellisen taideoppimisen menetelmiä. Kokemuksellinen taideoppinen perustuu taideteokseen tutustumiseen kokonaisvaltaisesti erilaisia kuva-analyysimenetelmiä hyödyntäen ja yhtymäkohtia omaan elämismaailmaan hakien. Uudet kokemukset ja tiedot asetetaan vastakkain vanhojen käsitysten ja uskomusten kanssa, (Räsänen, 2007) ja tehdyt havainnot ja kokemukset liitetään laajempaan kontekstiin, kuten esimerkiksi oppijan omaan elämään. (Räsänen, 2000) Kokemuksellisessa taideoppimisessa opetus, oppiminen ja arviointi peilautuvat oppijan aikaisempiin oppimiskokemuksiin. (Räsänen, 2000)

Tutustuin Kuvamatkalla moniin hyödyllisiin kuvan tutkimismenetelmiin. Kuvamatka-kurssin kaltaista ekstensiivistä tutkimusmatkaa taideteokseen ei sellaisenaan ehkä ole mahdollista toteuttaa peruskoulun tai lukion kuvataidetuntien puitteissa ainakaan samassa mittakaavassa, mutta poimin kurssilta useita hyviä välineitä kuvien analysoinnin opettamista varten. Koin itse teoksen tutkimisen ja sen elementtien ja mahdollisten merkitysten erittelyn kollaasitekniikan avulla todella tehokkaaksi menetelmäksi, ja uskon käyttäväni samaa tekniikkaa tulevaisuudessa itse omassa opetustyössäni. Myös avainkuvan pohjalta toteutettava performanssi pakotti tutkimaan teosta syvällisesti ja uusista näkökulmista. Kaiken kaikkiaan kurssilla tehdyt erilaiset toiminnalliset tehtävät, jotka edellyttivät kuvan tutkimista ja analysointia, olivat mielestäni erittäin toimivia ja tehokkaita tapoja pureutua taideteokseen.

Lähteet:

Räsänen, Marjo 2007. Kokemuksellinen taiteen ymmärtäminen. (Käsikirjoituksesta teokseen Kuvakulttuurit ja integroiva taideoppiminen.)

Räsänen, Marjo 2000. Sillanrakentajat. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 28

Performanssi

Performanssin vääntäminen avainkuvan pohjalta oli meille varsinainen pähkinä purtavaksi. Kellään meistä ei ollut aikaisempaa kokemusta performanssin tekemisestä, ja tietomme kyseisestä taiteenlajista olivat yleisesti ottaen sangen heikolla pohjalla.

Vietimme monta hetkeä istuen hiljaa dilemman äärellä. Aina välillä joku rohkeni esittää arasti ja lähes häpeillen jonkin ehdotuksen, jolle lähes poikkeuksetta nyökkäiltiin hyväksyvästi, koska jokainen vähänkin eteenpäin vievä ajatus oli epätoivoisen tervetullut. Lopulta saimme kokoon jonkinlaisen idean, jota ei tosin oikein voi muistella nolostumatta.

Tämän surkuhupaisan suunnitelman toteutumiselta meidät pelasti kuitenkin yllättävä käänne. Jenni kertoi löytäneensä netistä sivuston - niinkin yllättävän kuin performanssit.com - jossa esiteltiin erilaisia performanssin lajeja. Sivuilla oli kuulemma mainittu sellainen performanssityyli, joka perustui pelkästään ääneen. Se ratkaisi ongelmamme kertaheitolla! Hylkäsimme saman tien suunnitelman esityksestä, johon olisi sisältynyt talutushihnoissa konttaamista, kasvot peittäviä naamioita ja värivaloja. Päätimme tehdä ääniperformanssin.

Tämän uuden idean myötä homma lähti rullaamaan varsin kivuttomasti ja sujuvasti. Päätimme yrittää luoda äänimaailman, joka vastaisi visuaalista kokemustamme avainkuvasta. Haalimme aiheeseen sopivia äänitteitä, ääniä ja kappaleita, ja valitsimme niiden joukosta sopivat. Päätimme, että toteuttaisimme performanssin pimeässä huoneessa siten, että yleisö istuisi ryhmässä keskellä lattiaa, silmät sidottuna pimeyden varmistamiseksi. Yhdistimme performanssiin myös tuntoaistiosuuden: ääniraitojen soidessa osa meistä vastasi yleisön koskettelusta erilaisilla esineillä, minkä lisäksi kaksi leyhytti heidän yllään lakanaa luodakseen tunteen tuulesta tai viimasta.

Lopullinen performanssi sujui suunnitelmien mukaan. Lopputulos ei ehkä ollut mikään varsinainen taiteellisen ylpeyden aihe, mutta olimme tyytyväisiä lopputulokseen. Koko homman suunnittelu oli ollut niin tukala prosessi, että jo se, että ylipäänsä saimme jotain siedettävää aikaan, oli suoraan sanottuna huojentavaa. Kokemus oli toki mielenkiintoinen ja opettavainen, mutta ehkä vielä kiinnostavampaa oli muiden ryhmien performanssien seuraaminen. Oli mitä oli, arvelen, että en ihan vähään aikaan ryhdy performanssihommiin.

Kuvallinen tulkinta avainteoksesta

Kootut merkitykset

Alusta asti tulkitsimme avainkuvan kertovan synkistä, pelottavista ja vaarallisista asioista. Näimme siinä sotaa, hulluutta, painajaisia. Siivottomuutta, kaaosta, meteliä. Sairautta ja väkivaltaa. Pikku hiljaa aloimme nähdä siinä myös jonkinlaista vinoutunutta leikillisyyttä. Itse epäilin jo alussa teosta ikään kuin pilke silmäkulmassa tehdyksi.

Avainkuvamme on siitä mielenkiintoinen, että alun keskenään samankaltaisten ensivaikutelmien jälkeen se on herättänyt ryhmämme jäsenissä hyvin erilaisia mielikuvia. Saara näki kuvaa hallitsevan hahmon paavina, Jennille siitä tuli mieleen Darth Vader ja painajaismainen klovni, Rida puolestaan kiinnitti huomionsa sikiömäiseen hahmoon. Olemme pohtineet myös viitteitä kouluun ja eräänlaiseen poikien maailmaan.

Lopullisissa tulkinnoissa päädyimme kukin omille tahoillemme. Saaran teos sai pohtimaan yhteiskunnan koneistomaisuutta - kuinka ihmiset raatavat koneiston osina, mutta eivät välttämättä pääse itse lainkaan osallisiksi työnsä hedelmistä. Jenni ja Rida nostavat päällimmäiseksi merkitykseksi hyväksynnän ja hyväksymättömyyden ristiriidan, kysymyksen siitä, miksi toiset ikään kuin kelpaavat, mutta toiset eivät. Itse olen lopullisesta tulkinnastani melko epävarma. Voimakkaimpana merkityksenä pidän ehkä yhteiskunnissa rehottavaa korruptiota, rahan valtaa, sotaa ja väkivaltaa.

Tutustuminen taiteilijan taustaan valotti meille uusia näkökulmia avainkuvan tulkintaan. Kävi ilmi, että Janne Räisenen tosiaan työstää teoksiaan leikkisällä ja humoristisellakin otteella. Tämä tieto hieman kevensi suhtautumistamme teokseen, mutta päällimmäiset tunnelmat siitä ovat kaikilla ryhmämme jäsenillä olleet loppuun saakka enemmän tai vähemmän synkät.

Näyttelykritiikki

Kulttuuritalo Korundin nettisivuilla sanotaan Kelluva maailma - Floating World-näyttelystä seuraavaa: "Näyttelyn viisi salia kertovat ajasta ja taiteilijoiden välittämästä tunnelmasta, jotka liittyvät ajan käsitteisiin." Kelluva maailma-näyttely esittelee suomalaista nykytaidetta Jenny ja Antti Wihurin kokoelmista. Näyttelysalit on nimetty teeman mukaisesti: Syksy, Yö, Jatkuvuus, Ikuisuus ja Kesä.

Vaikka näyttelyllä on näennäisesti yhteinen teema, on teosvalikoima todella kirjava. Saan vaikutelman, että suuri määrä sekalaisia teoksia on haluttu saada esille samaan näyttelyyn ja näyttelyn nimi ja teemat on jouduttu keksimään hieman väkisin. Teosten runsaus ja keskinäinen erilaisuus on aluksi kiehtovaa, mutta melko pian katselukokemus alkaa muuttua uuvuttavaksi. Teoksia on yksinkertaisesti liikaa, minkä takia niiden sijoittelu on paikoin ahdasta, ja monet teokset kärsivät oman tilan puutteesta.

Janne Räisäsen teos Napelionu Automatika hallitsee Jatkuvuus-tilaa voimakkaasti. Vastakkaiselle seinälle on sijoitettu kaksi muuta suurikokoista teosta, Kyllikki Haaviston hennon pastellinsävyiset  "Elämä on pitkä" ja "Pakkomielle pienten surujen ihanuudesta", jotka juuri ja juuri luovat yhteisellä voimakkuudellaan vastapainon Räisäsen teokselle. Lisäksi tilassa on valokuvateoksia, puu- ja keramiikkaveistoksia, yksi metalliesineinstallaatio ja eri tekniikoin toteutettuja eri värisiä ja kokoisia kuvia.

Kyllikki Haaviston teosten kanssa samalla seinällä sijaitsevat muut teokset ovat niin ikään pastellisävyisiä. Vastakkaista seinää kohti edetessä teosten värimaailma siirtyy maan- ja metallin sävyihin, jotka kulminoituvat Janne Räisäsen voimakkaita väri- ja valöörikontrasteja vilisevään sävytulitukseen. Teosten sekalaisuuteen nähden näyttelyhuoneen kokonaisuus on saatu toimimaan kohtalaisesti.

Pieni karsinta teosten valikoinnissa olisi tehnyt Kelluva maailma-näyttelylle hyvää. Esimerkiksi Soutaja-akvatinta ja vaikkapa jo edellä mainittu Janne Räisäsen Napelionu Automatika eivät oikein edusta samaa aikaa, ja teokset ovat tyylillisestikin niin kaukana toisistaan, että niiden sijoittaminen samaan näyttelyyn tuntuu hieman väkinäiseltä. Myöskään näyttelyhuoneiden teemoittelu ei Kelluva maailma-näyttelyssä tuo useimmille teoksille tai niiden asettelulle juurikaan lisäarvoa, vaan paikoin jopa hämmentävät katsojan tulkintaa tai ohjaavat sitä liikaa tiettyyn suuntaan, joka ei välttämättä ole tarkasteltavalle teokselle eduksi.

Kelluva maailma on ikään kuin sekatavarakauppa: valikoima on laaja, ja jokaiselle varmasti löytyy jotakin. Näyttelyä kannaattakin lähteä katsomaan hieman samankaltaisella asenteella kuin mitä tahansa kiinnostavaa basaaria tai markkinoita - sikinsokin olevan runsauden keskeltä voi löytyä yllättäviä helmiä ja ilahduttavia katselukokemuksia.

Kuvallinen kuva-analyysi

Tämä mauton tekele kuvastaa kokemiani
tuntemuksia, kun tapasin avainkuvan
teoksen ensimmäistä kertaa kasvotusten.

Taidemuseolla

Nousen portaat ylös taidemuseon toiseen kerrokseen. Kävelen ensimmäisen näyttelyhuoneen läpi ja haravoin tilaa katseellani etsien avainkuvaa. Kävelen ovesta pienelle porrastasanteelle ja näen teoksen silmäkulmastani välittömästi tilaan saapuessani. Huomaan virnistäväni itsekseni: siellä se on, vanha tuttu. En käänny katsomaan teosta tasanteelta, vaan laskeudun portaat alas huoneeseen ja käveleen suoraan sen luokse.

Edessäni on Janne Räisäsen maalaus Napelionu Automatika. Se on kookas, varmaan lähes kolme metriä korkea, mistä en ole yllättynyt. Oletinkin teoksen olevan suurikokoinen. Istun alas penkille ja annan katseeni harhailla vapaasti kuvassa. Kuvittelin teoksen näyttävän enemmän erilaiselta luonnossa kuin a4-kokoon tulostetussa valokuvassa. Odotin yllättyväni voimakkaista pintastruktuureista tai värien kirkkaudesta. Mutta ei. Ilmeisesti mielikuvitukseni on niin etevä, että onnistuin paikkaamaan sen avulla halvan tulosteen puutteet siinä määrin, että pystyin kuvittelemaan teoksen hyvin pitkälti sellaiseksi kuin se todellisuudessa on.

Kun tarkastelen teosta pidempään, alkaa siitä avautua kuitenkin uusia yksityiskohtia. Tekstinpätkiä on enemmän kuin paperilta pystyi näkemään, ja aiemmin epäselviksi jääneet tuherrukset selkeytyvät sanoiksi. Lisäksi huomaan, että jo aiemmin ihmettelemäni vaaleanpunainen läntti maalauksen yläosan vaalean alueen alareunassa, keskushahmon pään yläpuolella, on pala tekstiiliä. Tutkin sitä lähemmin ja yllätyn havaitessani, että kyseessä on mitä ilmeisimmin lapsen sukan pohja. Käytössä syntyneet tummentumatkin ovat näkyvissä.

Sukan lisäksi havaitsen muitakin lapsenomaisia yksityiskohtia. Teoksen yläosassa lukee ylösalaisin "voi vitt ope joo" ja keskushahmon päähineen keskellä lukee vertikaalisesti pieni sana "kääpä". Olen hämmentynyt. Mitä pieni vaaleanpunainen sukka ja lapselliset sanat tekevät tässä uhkaassa ja kaoottisessa maalauksessa, sen kaltaisten ilmausten joukossa kuin "corruption lives forever", "saddam", "bad ass" ja "danger"?

Tunnen oloni jotenkin huijatuksi ja hölmöksi. Olemmeko lähteneet tulkitsemaan teosta aivan väärin? Käveleskelen ympäriinsä näyttelyhuoneessa, kun katseeni osuu seinälle, jossa lukee huoneen nimi: Jatkuvuus. Palaset alkavat uudelleenjärjestäytyä mielessäni ja loksahdella uusille paikoille. Jatkuvuus, Napelionu, bad ass, kääpä, ope vitt joo... Napoleon, Napoleon-kompleksi. Onko kyseessä sittenkin jonkinlainen kasvukertomus? Kertomus pojan maailmasta, alitajuisista toiveista, haluista, peloista, kulttuurin ja yhteiskunnan poikalapseen kohdistamista odotuksista?

Pysähdyn taas katselemaan teosta. Sen kuva on jo pureutunut tajuntaani niin, että voisin varmaan kopioida sen ulkomuisista, mutta mielessäni on entistä enemmän kysymyksiä. Siinä se on edessäni, vanha tuttu, yhtä arvoituksellisena kuin aina ennenkin. Sen tutkimattomuus ei kuitenkaan häiritse minua; teos on minulle ikään kuin mukava ja erikoislaatuinen kaveri, jota en vain ihan täysin ymmärrä. Poistun ja ajattelen, että me tapaamme varmaan taas joskus.

Janne Räisänen: Napelionu Automatika, 2004
Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma
Kuva: Rovaniemen taidemuseo

Kollaasi

Tartuin tutkimamme teoksen pohjalta rakentamassani kollaasissa teemoihin, jotka siinä päällimmäisenä näen: kaaos, sota, mielipuolisuus sekä vallan erilaiset muodot ja välineet - rahan valta, maskuliinen valta, väkivalta.

Toteutin kollaasin kuvankäsittelyohjelmalla. Aloitin prosessin etsimällä internetistä kuvia hakukoneen kautta hakusanoilla napoleon, zonmbie, war, missiles, money, behead ja macho. Näin - ja näen yhä - avainkuvassa keskellä olevan hahmon jonkinlaisena irvokkaana Napoleonina, joka pitelee kädessään ihmisen päätä. Halusin tehdä mielikuvani konkreettiseksi kuvaksi, joten rakensin sen pala palalta: Napoleonia esittävä maalaus sai zombieksi naamioidun ihmisen kasvot ja kouraansa roikkumaan kaulasta katkaistun ihmisen pään. Lopuksi säädin hahmon mittasuhteita ja kokonaisuuden värejä, ja mielikuvani oli kutakuinkin materialisoitunut valmiiksi.

Aluksi hirviö-Napoleonini oli kuvan keskipiste ja lähtökohta, iso hahmo keskellä muuten tyhjää, valkoista pohjaa. Jouduin kuitenkin pian toteamaan itselleni, että olin jumissa luomassani hahmossa. Teoksesta aistimani teemat eivät yksinkertaisesti lähteneet avautumaan sen kautta. Koitin sommitella löytämiäni kuvia Napoleon-hahmon ympärille, mutta mikään ei oikein näyttänyt istuvan paikalleen, ja kaikki jäi auttamattomasti keskushirviön varjoon. Tajusin myös, että luomani hahmo ei itse asiassa edes kertonut yhtään mitään, se vain virnisteli omahyväisenä ja itsetarkoituksellisena kuvan keskipisteenä.

Niinpä lähdin tekemään kollaasia kokonaan uudesta lähtökohdasta. Muutin kuvan mittasuhteita ja hylkäsin koko Napoleon-hirviön, jolloin kollasi alkoi välittömästi edistyä. Aloitin soimmittelemalla kuvaan sota-aiheisia kuvia, jonka jälkeen lisäsin kuvastoa raha- ja maskuliinisuusteemoista sekä yksityiskohtia alkuperäisestä teoksesta. Pikku-Napoleon sai myös roolin kuvan alalaidasta. Hain kollaasiin samankaltaista kaoottisuutta ja uhkaavuutta kuin tutkimassamme avainkuvassa, ja liioittelin voimakkaasti alkuperäisen teoksen herättämiä mielikuvia.

Kollaasin rakentamista miettiessäni jouduin analysoimaan avainteosta uudella tavalla. Minun täytyi jäsennellä ja tavallaan konkretisoida sen herättämät epämääräiset mielikuvat ja tunteet, jotta pystyin hahmottamaan siinä näkemäni tärkeimmät teemat ja luomaan niiden pohjalta uuden teoksen. Koin kollaasin tekemisen hyvin tehokkaana tapana tutkia taideteosta. Aluksi tehtävä tuntui yllättävän vaikealta juuri siksi, että avainkuvan minussa herättämät ajatukset olivat niin jäsentelemättömiä ja tunnepohjaisia. Lisäksi kollaasin tekeminen on minulle työskentelytapana kohtalaisen vieras, joten tottumattomuus kyseiseen tekniikkaan toi työskentelyyn omat haasteensa. Kollaasityöskentely pisti minut joka tapauksessa pureutumaan taideteokseen niin perusteellisesti, että tulen varmaan itse käyttämään vastaavaa tekniikkaa tulevaisuudessa omassa opetustyössäni.

Taiteen tiedonalat

Ryhmätovereideni tulkinnat tutkimastamme taideteoksesta sijoittuvat pääasiassa taidekriittisen tieteenalan piiriin. He kuvailevat mitä näkevät teoksessa ja kertovat millaisia mielikuvia ja assosiaatioita se heissä herättää. Kuvaa lähestytään kuin arvoitusta, kaikkia askarruttaa enemmän tai vähemmän samat kysymykset: Mitä kuvaan ripotellut sanat merkitsevät? Mitä kuvassa tapahtuu? Mitä taiteilija haluaa sanoa kuvalla?

Yhteistä ryhmämme kokemuksille kuvasta on kaikkien aistima kaoottisuus. Saaran luonnehdinta kuvasta on tavallaan kaikkein proosallisin: hän tarkastelee kuvaa ikään kuin viattoman lapsen silmin uteliaasti ja avoimesti ilman taustaoletuksia. Hän kuvailee näkemäänsä ja kuvan herättämiä ajatuksiaan rationaalisesti menemättä sen syvällisempiin tulkintoihin kuvan merkityksistä. Saara kiinnittää huomiota kuvan sotkuisuuteen, joka tuo hänelle hieman ärsyttäviä muistoja poikien suttuisista piirroksista koulun kuvataidetunneilla. Hän kertoo teoksen värien muistuttavan häntä tiiliseinistä ja graffiteista.

Ridan ja Jennin tekstejä sävyttävät hieman enemmän teoksen herättämät mielikuvat tunnetiloista, kuten ahdistuksesta, paniikista ja uhkaavuudesta. Saan vaikutelman, että molemmat lähestyvät kuvaa hyvin henkilökohtaisella ja subjektiivisella tasolla, antaen sen resonoida vapaasti heidän oman mielikuvituksensa ja tunnemaailmansa kanssa. Jenni näkee kuvassa pellen ja kertoo, että pellehahmot ovat aina olleet hänestä pelottavia. Hän näkee myös vilauksen uhkaavasta, fiktiivisestä elokuvahahmosta Darth Vaderista, ja kuvan vaalea alue tuo hänelle mieleen lian ja kaatopaikan jätevuoret. Rida kertoo teoksen vaikuttavan hänestä jonkinlaiselta yhteiskunnalliselta tai poliittiselta kannanotolta. Hänelle kuva tuo assosiaation ydintuhosta, ja häntä askarruttaa piinaavasti mitä sana "SADDAM" kuvassa merkitsee.
 

Avainkuvasta tekemiäni pikapiirroksia.  Mikä teoksen

keskellä olevan hahmon pitelemä oranssi asia on? Onko

se pää? Entä mikä vaaleanpunainen möykky kököttää

yläosan vaalean alueen alalaidassa?

Kuvan kohtaaminen

Ensivilkaisu kuvaan sai minut uteliaaksi: sotkuisia värejä, monimutkaisia, levottomia muotoja, vilistäviä viivoja ja detaljeja. Muotojen ja valöörien jyrkät kontrastit luovat uhkaavan tunnelman. Kuvaa tarkastellessani minulle tulee mieleen epämääräisiä muistikuvia joskus näkemistäni skitsofreenikoiden tai jonkinlaisista aivovovaurioista tai muista neurologisista häiriöistä kärsivien henkilöiden tekemistä kuvista.

Teos, jota katselen, on ikään kuin kuva-arvoitus. Siihen on siroteltu sinne tänne ilman näkyvää logiikkaa erilaisia sanoja ja kirjaimia. Kuvan keskiössä on erotettavissa ihmishahmo, joka minusta näyttää jotenkin runnellulta. Päässään hahmolla on jotain, joka näyttäytyy minulle sotilaskypäränä. Assosiaatio johtunee osittain siitä, että kuvan yläosassa lukee "SADDAM" ylösalaisin kirjoitettuna.

Hahmo näyttää pitelevän kädessään jotain, josta minulle tuli ensimmäisenä mieleen pää. Toisaalta objekti voisi olla myös erimerkiksi kranaatti. Ihmishahmo, tai se, jonka tulkitsen ihmiseksi, on osa taustalla ryömiviä ja viliseviä kuvioita. Kuvioita tarkastellessani olen erottavinani kömpelöitä kasvoja, raajoja, epämääräisiä olioita. Kuva jakautuu keskiosan tienoilta jyrkästi kahtia: yläosa koostuu kahdesta harmahtavan beigestä pinnasta, joiden välissä on puoliympyrän muotoinen valkoinen alue, jossa on harmaita, lyijykynällä tehdyn näköisiä tuherruksia. Alaosan vallitseva taustaväri on musta, jonka päälle räikenväriset hahmot ja kuviot sijoittuvat.

Kaiken kaikkiaan koen kuvan henkivän väkivaltaisuutta ja mielipuolisuutta, mutta siitä huolimatta se jotenkin kiehtoo minua.