Nousen portaat ylös taidemuseon toiseen kerrokseen. Kävelen ensimmäisen näyttelyhuoneen läpi ja haravoin tilaa katseellani etsien avainkuvaa. Kävelen ovesta pienelle porrastasanteelle ja näen teoksen silmäkulmastani välittömästi tilaan saapuessani. Huomaan virnistäväni itsekseni: siellä se on, vanha tuttu. En käänny katsomaan teosta tasanteelta, vaan laskeudun portaat alas huoneeseen ja käveleen suoraan sen luokse.
Edessäni on Janne Räisäsen maalaus Napelionu Automatika. Se on kookas, varmaan lähes kolme metriä korkea, mistä en ole yllättynyt. Oletinkin teoksen olevan suurikokoinen. Istun alas penkille ja annan katseeni harhailla vapaasti kuvassa. Kuvittelin teoksen näyttävän enemmän erilaiselta luonnossa kuin a4-kokoon tulostetussa valokuvassa. Odotin yllättyväni voimakkaista pintastruktuureista tai värien kirkkaudesta. Mutta ei. Ilmeisesti mielikuvitukseni on niin etevä, että onnistuin paikkaamaan sen avulla halvan tulosteen puutteet siinä määrin, että pystyin kuvittelemaan teoksen hyvin pitkälti sellaiseksi kuin se todellisuudessa on.
Kun tarkastelen teosta pidempään, alkaa siitä avautua kuitenkin uusia yksityiskohtia. Tekstinpätkiä on enemmän kuin paperilta pystyi näkemään, ja aiemmin epäselviksi jääneet tuherrukset selkeytyvät sanoiksi. Lisäksi huomaan, että jo aiemmin ihmettelemäni vaaleanpunainen läntti maalauksen yläosan vaalean alueen alareunassa, keskushahmon pään yläpuolella, on pala tekstiiliä. Tutkin sitä lähemmin ja yllätyn havaitessani, että kyseessä on mitä ilmeisimmin lapsen sukan pohja. Käytössä syntyneet tummentumatkin ovat näkyvissä.
Sukan lisäksi havaitsen muitakin lapsenomaisia yksityiskohtia. Teoksen yläosassa lukee ylösalaisin "voi vitt ope joo" ja keskushahmon päähineen keskellä lukee vertikaalisesti pieni sana "kääpä". Olen hämmentynyt. Mitä pieni vaaleanpunainen sukka ja lapselliset sanat tekevät tässä uhkaassa ja kaoottisessa maalauksessa, sen kaltaisten ilmausten joukossa kuin "corruption lives forever", "saddam", "bad ass" ja "danger"?
Tunnen oloni jotenkin huijatuksi ja hölmöksi. Olemmeko lähteneet tulkitsemaan teosta aivan väärin? Käveleskelen ympäriinsä näyttelyhuoneessa, kun katseeni osuu seinälle, jossa lukee huoneen nimi: Jatkuvuus. Palaset alkavat uudelleenjärjestäytyä mielessäni ja loksahdella uusille paikoille. Jatkuvuus, Napelionu, bad ass, kääpä, ope vitt joo... Napoleon, Napoleon-kompleksi. Onko kyseessä sittenkin jonkinlainen kasvukertomus? Kertomus pojan maailmasta, alitajuisista toiveista, haluista, peloista, kulttuurin ja yhteiskunnan poikalapseen kohdistamista odotuksista?
Pysähdyn taas katselemaan teosta. Sen kuva on jo pureutunut tajuntaani niin, että voisin varmaan kopioida sen ulkomuisista, mutta mielessäni on entistä enemmän kysymyksiä. Siinä se on edessäni, vanha tuttu, yhtä arvoituksellisena kuin aina ennenkin. Sen tutkimattomuus ei kuitenkaan häiritse minua; teos on minulle ikään kuin mukava ja erikoislaatuinen kaveri, jota en vain ihan täysin ymmärrä. Poistun ja ajattelen, että me tapaamme varmaan taas joskus.
Edessäni on Janne Räisäsen maalaus Napelionu Automatika. Se on kookas, varmaan lähes kolme metriä korkea, mistä en ole yllättynyt. Oletinkin teoksen olevan suurikokoinen. Istun alas penkille ja annan katseeni harhailla vapaasti kuvassa. Kuvittelin teoksen näyttävän enemmän erilaiselta luonnossa kuin a4-kokoon tulostetussa valokuvassa. Odotin yllättyväni voimakkaista pintastruktuureista tai värien kirkkaudesta. Mutta ei. Ilmeisesti mielikuvitukseni on niin etevä, että onnistuin paikkaamaan sen avulla halvan tulosteen puutteet siinä määrin, että pystyin kuvittelemaan teoksen hyvin pitkälti sellaiseksi kuin se todellisuudessa on.
Kun tarkastelen teosta pidempään, alkaa siitä avautua kuitenkin uusia yksityiskohtia. Tekstinpätkiä on enemmän kuin paperilta pystyi näkemään, ja aiemmin epäselviksi jääneet tuherrukset selkeytyvät sanoiksi. Lisäksi huomaan, että jo aiemmin ihmettelemäni vaaleanpunainen läntti maalauksen yläosan vaalean alueen alareunassa, keskushahmon pään yläpuolella, on pala tekstiiliä. Tutkin sitä lähemmin ja yllätyn havaitessani, että kyseessä on mitä ilmeisimmin lapsen sukan pohja. Käytössä syntyneet tummentumatkin ovat näkyvissä.
Sukan lisäksi havaitsen muitakin lapsenomaisia yksityiskohtia. Teoksen yläosassa lukee ylösalaisin "voi vitt ope joo" ja keskushahmon päähineen keskellä lukee vertikaalisesti pieni sana "kääpä". Olen hämmentynyt. Mitä pieni vaaleanpunainen sukka ja lapselliset sanat tekevät tässä uhkaassa ja kaoottisessa maalauksessa, sen kaltaisten ilmausten joukossa kuin "corruption lives forever", "saddam", "bad ass" ja "danger"?
Tunnen oloni jotenkin huijatuksi ja hölmöksi. Olemmeko lähteneet tulkitsemaan teosta aivan väärin? Käveleskelen ympäriinsä näyttelyhuoneessa, kun katseeni osuu seinälle, jossa lukee huoneen nimi: Jatkuvuus. Palaset alkavat uudelleenjärjestäytyä mielessäni ja loksahdella uusille paikoille. Jatkuvuus, Napelionu, bad ass, kääpä, ope vitt joo... Napoleon, Napoleon-kompleksi. Onko kyseessä sittenkin jonkinlainen kasvukertomus? Kertomus pojan maailmasta, alitajuisista toiveista, haluista, peloista, kulttuurin ja yhteiskunnan poikalapseen kohdistamista odotuksista?
Pysähdyn taas katselemaan teosta. Sen kuva on jo pureutunut tajuntaani niin, että voisin varmaan kopioida sen ulkomuisista, mutta mielessäni on entistä enemmän kysymyksiä. Siinä se on edessäni, vanha tuttu, yhtä arvoituksellisena kuin aina ennenkin. Sen tutkimattomuus ei kuitenkaan häiritse minua; teos on minulle ikään kuin mukava ja erikoislaatuinen kaveri, jota en vain ihan täysin ymmärrä. Poistun ja ajattelen, että me tapaamme varmaan taas joskus.
Janne Räisänen: Napelionu Automatika, 2004
Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma
Kuva: Rovaniemen taidemuseo
Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma
Kuva: Rovaniemen taidemuseo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti